Oikeuslaitos kuplan suojana – Miten laillisista twiiteistä leivottiin vankeustuomio
Kun poliittisen eliitin kokema sisäinen paine, kognitiivinen dissonanssi ja mureneva henkinen kestävyys alkavat näkyä julkisuudessa, järjestelmä tarvitsee suojakseen juridisia muureja.
Esimerkkitapaus Jessika Aro Vs. Johan Bäcman
Suomessa tämän institutionalisoidun suojelun peruskiveksi on muodostunut Korkeimman oikeuden ratkaisu numero kaksituhattakaksikymmentäkaksi kahdeksan, joka tunnetaan julkisuudessa toimittaja Jessikka Aron ja dosentti Johan Bäckmanin välisenä oikeuskamppailuna.
Tätä tapausta on käytetty poliittisessa koneistossa ja valtamediassa oppikirjaesimerkkinä ja kärkihankkeena, kun on perusteltu tarvetta uudelle, joustavalle lainsäädännölle ja niin sanotun maalittamisen kriminalisoinnille.
Lainmukainen Hovioikeuden vapauttava päätös – KKO:ssa tuomio?
Kansalaistoimittajan ja kriittisen analyysin tehtävänä on kuitenkin riisua tämän ennakkotapauksen yltä poliittinen retoriikka ja katsoa, mitä Korkeimman oikeuden loppulausunto todellisuudessa pitää sisällään. Kun juridiset palaset puretaan, paljastuu hämmentävä todellisuus. Suomen laissa ei ole, eikä tuon oikeusprosessin aikana ollut, sellaista rikosnimikettä kuin maalittaminen. Oikeusvaltio joutui turvautumaan perinteiseen rikoslakiin ja pykälään vainoamisesta.
Merkittävää on, että Helsingin hovioikeus oli aiemmin vapauttanut syytetyt vainoamissyytteestä, koska se katsoi tekojen pysyvän perinteisen sananvapauden ja julkisen väittelyn rajoissa. Julkisuuden henkilöiden, kuten artikkeleita kirjoittavien toimittajien, on vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kestettävä poikkeuksellisen rajuakin arvostelua.
Jostain syystä jokin suurempi entiteetti järjestelmän sisällä kuitenkin päätti, että tämä tapaus on vietävä korkeimpaan oikeusasteeseen asti ja siitä on leivottava varoittava esimerkki.
Korkeimman oikeuden tuomitsema kuudenkymmenen päivän ehdollinen vankeusrangaistus vainoamisesta on Suomen rikosoikeudellisessa järjestelmässä rangaistusasteikon lievemmästä päästä.
Pituudellaan se rinnastuu arkipäiväisiin rikoksiin, ravintolanujakasta saatuun tavanomaiseen pahoinpitelyyn tai muutaman sadan euron arvoiseen varkauteen.
Valtion johdon hybridisodan symboli – rakenettu lakimuutosten persusteluiksi – tapahtumista joissa ei ykisittäistä rikosta kyetty osoittamaan – tuomiolauselma perustui ”pitkäaikaisuuteen”
On syntynyt valtava ja vääristynyt kuilu sen välille, miten massiivisena valtiollisena hybridisodan symbolina tapausta pidetään julkisuudessa, ja miten vähäisenä rikosoikeudellisena tekona itse oikeusistuin sitä loppujen lopuksi piti.
Vielä ontommaksi Korkeimman oikeuden ratkaisun pohja muuttuu, kun tarkastellaan itse teonkuvauksia. Oikeuslaitoksen perusperiaatteisiin kuuluu laillisuusperiaate, jonka mukaan ihmisen on etukäteen tiedettävä, mikä teko on laiton, eikä ketään saa tuomita teosta, jota laki ei selkeästi kiellä. Korkein oikeus keräsi ratkaisunsa perusteiksi kolme pääasiallista tekokokonaisuutta: sosiaalisen median Twitter-viestit, Facebookin yksityisviestit ja julkiset pilkka-artikkelit.
Oikeus totesi itsekin, etteivät yksittäiset twiitit tai Facebookin kautta lähetetyt tapaamisehdotukset olleet laittomia tai suoranaisesti uhkaavia. Kaksi julkisuudessa toimivaa kirjoittajaa saa ehdottaa toisilleen tapaamista debatin merkeissä, ja sosiaalisessa mediassa saa esittää herjaaviakin mielipiteitä. Korkein oikeus kuitenkin linjasi, että kun näitä sinänsä laillisia ja ei-rangaistavia tekoja tehdään toistuvasti pitkän ajan kuluessa, ne muodostavat kokonaisuuden, joka muuttuu laittomaksi vainoamiseksi. Tällainen logiikka, jossa kerätään suurempi joukko sallittuja tekoja ja leivotaan niistä vankeustuomio, on oikeustieteellisesti erittäin vaarallisella pohjalla, sillä se tekee laista ennustamattoman. Kukaan ei voi tietää, monesko twiitti tai tägäys muuttaa toiminnan rikolliseksi.
Korkein oikeus ”uhriutti” väitetyn ”häirinnän kohteen” – tosiasiassa jokainen toimii sosiaalisissa medioissa tietoisena valinnastaan altistua ikävillekkin viesteille
Korkeimman oikeuden luoma kaikkein merkittävin punainen viiva koski sosiaalisen median teknistä ominaisuutta, eli käyttäjätunnuksen merkitsemistä viestiin, jota kutsutaan tägäykseksi. Oikeus katsoi, että kun julkisessa viestissä käytetään kohteen virallista nimimerkkiä, varmistetaan viestin pamahtaminen suoraan kohteen puhelimen näytölle ilmoituksena. Korkein oikeus rinnasti tämän teknisen ilmoituksen suoraksi, häiritseväksi yhteydenotoksi ja uhrin arjen rikkomiseksi. Tällä tulkinnalla oikeusistuin asettui suoraan osaksi mediatyöntekijöiden ja poliitikkojen omaa kuplaa. Se loi suojamuurin, jonka tarkoituksena on auttaa eliittiä hallitsemaan julkisen paineen ja suorasanaisen kansalaispalautteen aiheuttamaa kognitiivista dissonanssia.
NYT TÄTÄ TAPAUSTA KÄYTETÄÄN PERUSTELUNA MAALITTAMIS-LAINSÄÄDÄNNÖN TARPEELLE
Korkeimman oikeuden jatkuva kielenkäyttö, jossa vakiintuneesta ammattitoimittajasta puhutaan termillä uhri, kertoo enemmän kuin mikään muu tämän ratkaisun olemuksesta. Kyseessä oli järjestelmän huipulta annettu poliittinen tilaustyö ja signaali. Kun perinteinen laki vainoamisesta vaatii ankaraa näyttöä, toistuvuutta ja aitoa pelon aiheuttamista, tämä ennakkotapaus luotiin keppihevoseksi uuden lainsäädännön ajamiselle.
KYSYMYKSESSÄ ON ”ASE” YLEISÖN ESITTÄMÄLLE KRITIIKILLE
Tarkoituksena on luoda työkalu, jolla voidaan kriminalisoida ja vaimentaa myös sellainen suuren yleisön kertaluonteinen ja organisoimaton pöyristys, joka syntyy, kun vallanpitäjien tai viranomaisten vakavat virheet leviävät videona netissä. Juttusarjan seuraavassa osassa siirrymme tarkastelemaan, miten tätä maalittamisen asetta käytetään nykyään suorana kilpenä ja salailun välineenä silloin, kun kansalaisten aito oikeustaju nousee viranomaiskoneiston edesottamuksia vastaan.
