Maalittaminen kilpenä – Kun kansalaisen oikeustaju uhkaa virkamiehen rauhaa
Kun Korkein oikeus avasi portit uudenlaisille häirinnän ja vainoamisen tulkinnoille, valtiollinen ja viranomaiskoneisto sai käsiinsä juuri sellaisen aseen, jota se oli kuplansa suojaksi kaivannut.
Erityisen selvästi tämä institutionalisoitu suojareaktio näkyy silloin, kun suuri yleisö pöyristyy aidoista ja videolle tallentuneista virkavirheistä.
Tuoreena ja karuna oppikirjaesimerkkinä tästä toimii nuoren mopoilijan kiinniottotilanne, jossa suomalaisen virkakoneiston halu suojella itseään ja salata tosiasioita asettui suoraan kansalaisten aitoa oikeustajua vastaan.
Tapahtumat saivat alkunsa, kun sosiaalisessa mediassa alkoi levitä raju videotallenne poliisioperaatiosta. Videolla näkyy, kuinka poliisiauto suistaa nuoren mopoilijapojan suoraan päin konttivarikon kiinteitä aitarakenteita. Törmäys oli niin raju, että nuorella oli tilanteessa välitön kuolemanvaara, ja hänen kätensä murtui vakavasti. Tilanteen järkyttävyyttä lisäsi se, mitä tapahtui törmäyksen jälkeen. Tosiasioista välittämättä paikalle ei soitettu ambulanssia, vaikka nuoren loukkaantuminen oli ilmeistä, ja koko tilanteen hoito viittasi täydelliseen piittaamattomuuteen ihmishengestä.
Vaikka kysessä oli yleisön spontaani, vilpitön reaktio tapahtumaan, poliisijohto aloitti kansalaisten ”varoittamisen” maalittamisesta
Kansalaisten reaktio tähän materiaaliin oli välitön, itsenäinen ja suorasuntainen. Kyseessä ei ollut mikään nimettömän tai kuvitellun ulkopuolisen tahon organisoima tai masinoima ihmisjoukko, vaan suuri joukko tavallisia suomalaisia, jotka olivat aidosti suivantuneet viranomaisen järjettömästä ja vaarallisesta voimankäytöstä. Kun video paljasti karun todellisuuden, viranomaiskoneiston sisäinen suojamekanismi käynnistyi välittömästi. Poliisijohto syyllistyi asioiden salailuun ja pyrki nimeämään tapahtumat julkisuudessa toisin kuin ne todellisuudessa olivat menneet, yrittäen hämärtää videolta näkyvää virheellistä toimintaa.
Samaan aikaan käynnistettiin julkinen operaatio, jossa poliisijohtoa ja valtamedian toimittajia myöten alettiin varoittaa kansalaisia maalittamisesta. Arvostelun kohteeksi joutunutta, täysin vastuuttomasti käyttäytynyttä poliisia alettiin julkisessa puheessa esittää järjestelmällisesti uhrina. Tämä on malliesimerkki siitä prosessista, jolla eliitin kupla suojelee omiaan. Kun virkamies tekee törkeän virheen virkatehtävässään ja kansa vaatii hänelle rangaistusta, kyse on perustuslaillisesta sananvapaudesta ja demokraattisesta valvonnasta. Mutta kun viranomaiskoneisto kokee tämän palautteen aiheuttaman kognitiivisen dissonanssin ja kontrollin menetyksen liian raskaaksi, se kääntää asetelman tietoisesti päälaelleen.
Tapahtuma tarjoaa vedenpitävän esimerkin siitä, kuinka lakien yläpuolella toimiva ”eliitti” säätää lakeja omaksi suojakseen
Maalittamisen käsite muutetaan tässä retoriikassa suoraksi suojakilveksi. Sen avulla luodaan illuusio siitä, että valtaa pitävät ja virkaa toimittavat henkilöt voisivat toimia kollektiivina täysin ilman vastuuta, ja että heihin kohdistuva kritiikki on laitonta häirintää, jota vastaan tarvitaan uutta lainsäädäntöä. Laki ja uudet tulkinnanvaraiset termit eivät siis ole olemassa yhteiskunnan turvaksi, vaan ne on valjastettu poistamaan se epämiellyttävä stressi ja pelko, jota kuplassa elävä eliitti tuntee joutuessaan silmätysten sen todellisuuden kanssa, jota he omilla päätöksillään hallitsevat.
Onko siis hyväksyttävä se tosiasia että kansalaisten mandaatilla, valtaakäyttävät poliitikot, virkamiehet, viranomaiset, sekä mediat, voivat toimia suvereenisti lakien vastaisesti, ilman mitään seuraamuksia, jopa kritiikki tullaan lailla säätämään rikolliseksi toiminnaksi?
Tämä kehityskulku osoittaa, että kun järjestelmä alkaa käyttää turvallisuuspuhetta verukkeena sille, ettei sen tarvitse vastata teoistaan kansalaisille, sopimusyhteiskunnan perusta on mädäntynyt. Juttusarjan neljännessä ja viimeisessä osassa siirrymme tarkastelemaan niitä syviä kaksoisstandardeja, jotka vallitsevat suomalaisessa työelämässä. Kysymme, miksi kaikkein korkeinta valtaa käyttävät ja suurimman stressin alla elävät poliitikot ja mediatyöntekijät on kokonaan vapautettu niistä tiukoista huumeseuloista ja kontrolleista, jotka ovat arkipäiväistä rutiinia tavallisille suomalaisille työntekijöille.
