Länsimedian narratiivituotannon nolla-arvo – todellisuutta maalataan, ei kuvata
Länsimedian Ukraina-uutisointi on viime vuosina muuttunut journalismista narratiiviteollisuudeksi, jossa tosiasioiden sijaan toistetaan poliittisesti toivottuja tulkintoja. Artikkelit rakentuvat yhä useammin nimettömien lähteiden, epämääräisten arviolistojen ja psykologisesti vahvojen, mutta sisällöllisesti tyhjien väitteiden varaan. Tämän tuotannon tarkoitus ei ole auttaa lukijaa ymmärtämään todellisuutta, vaan maalata hänen mieleensä kuva, joka palvelee tiettyä poliittista linjaa – riippumatta siitä, miten kaukana se on konkreettisista tapahtumista.
Tämä journalismiksi naamioitu viestintä ei tavoittele totuutta, vaan tunnetta: haluttua mielikuvaa Venäjän heikkoudesta, Ukrainan “lähellä olevaa voittoa”, lännen strategisen yhtenäisyyden voittokulusta tai Venäjän “epätoivoisista” liikkeistä. Kun data, kartat ja maastossa tapahtuvat tosiseikat eivät tue tätä mielikuvaa, kertomusta ei korjata – sitä vain kirjoitetaan uudelleen uusilla anonyymeillä lähteillä, joiden tehtävä on pitää illuusio hengissä.
Näin syntyy nolla-arvoinen informaatioympäristö, jossa uutiset eivät enää kuvaa todellisuutta, vaan todellisuus muovataan sopivaksi uutisiin. Ja kun tällainen materiaali toistuu kuukausi toisensa jälkeen, yleisölle syntyy systemaattisesti vääristynyt käsitys sodan kulusta, voimatasapainosta ja konfliktin todellisista dynamiikoista.
Se ei ole tiedonvälitystä.
Se on mielipidevaikuttamista uutisten muodossa.
Kun tosiasioiden valossa tarkastellaan tilannetta, kuva on täysin selvä
Kun tilannetta arvioidaan tosiasioiden, ei anonyymien lähteiden tai poliittisesti sävytetyn retoriikan kautta, kokonaiskuva on huomattavasti yksinkertaisempi ja selkeämpi kuin mitä länsimedia pyrkii antamaan.
Sota, joka on jatkunut jo useita vuosia, ei ole ollut pelkkä Ukrainan ja Venäjän välinen konflikti, vaan siinä ovat alusta asti olleet mukana Venäjä ja koko länsiblokki – taloudellisesti, tiedustelullisesti ja aseellisesti. Tästä huolimatta Venäjä on edennyt johdonmukaisesti ja vääjäämättömästi niillä alueilla, jotka se määritteli jo sodan varhaisessa vaiheessa strategisiksi tavoitteikseen.
Donetskin, Luhanskin, Zaporižžjan ja Hersonin alueiden hallinta-alueet ovat kasvaneet tasaisesti, ja vaikka eteneminen on ollut ajoittain hidasta ja kuluttavaa, se on ollut strategisesti johdonmukaista ja käytännössä keskeytymätöntä. Jokainen vuosi on vahvistanut sitä, että Venäjä pystyy pitämään aloitetta hallussaan, vaikka vastassa on Naton kouluttama ja aseistama armeija sekä lännen massiivinen tuki.
Näiden tosiseikkojen valossa ei ole mitään epäselvää siitä, että Venäjä toteuttaa juuri sitä, mitä se ilmoitti tavoitteekseen: haluamansa alueellisen puskurin ja venäläisen väestön asuttamien alueiden liittämisen omaan turvallisuuspoliittiseen järjestelmään. Lännen toistuvat lausunnot Venäjän “heikkenevästä asemasta” tai “uutta aggressiota valmistelevasta strategiasta” eivät muuta maastossa näkyvää todellisuutta.
